Kirjavarkaissa

Kirjan kuvaus

Rikos ja rangaistus on klassikko 1800-luvulta.

.

Raskolnikov on entinen opiskelija, joka on erakoitunut pieneen vuokrahuoneeseensa. Hän ei tapaa ihmisiä tai edes syö, vaan makaa huoneessaan tai kävelee ajatuksissaan kaupungilla päivät pitkät. Häntä piinaa hänen itsensä kehittelemä teoria, jonka mukaan osa ihmisistä ovat muita ylivertaisempia ja heitä eivät koske samat lait. Suurmiehet kautta aikojen ovat syyllistyneet hirmutekoihin, mutta silti heitä ylistetään. Jos aiheuttaa vahinkoa hyvän tarkoituksen toteuttamiseksi, eikö hirmuteko ole silloin oikeutettu?

Köyhä Raskolnikov päättää ryöstää ja murhata koronkiskojaeukon. Tekonsa jälkeen Raskolnikov sairastuu ja hänen mielensä järkkyy. Kestääkö Raskolnikovin teoria? Entä selviääkö hän murhasta ilman seurauksia?

.

.

Arvio kirjasta

Koska Rikos ja rangaistus on klassikko, ajattelin että se pitää vielä joskus lukea. Jouduin kuitenkin jälleen toteamaan, että yleensä nautin nykykirjallisuudesta enemmän. Rikos ja rangaistus on kirjoittettu 1800-luvulla, joka näkyy kirjasta. Ainakin itse en pysty eläytymään yhtä hyvin, sillä miljöö on niin vieras.

Koska en tiedä mitään venäläisestä nimikulttuurista, minulla oli vaikea pysytellä perässä ihmisten nimistä. Kirjassa nimittäin käytetään samoista ihmisistä montaa eri nimeä tilanteesta riippuen.

Raskolnikovin mielen liikkeitä on kuvattu hyvin elävästi. Tahti on niin kiihkeä, että voi kuvitella ajatusmyrskyn jota Raskolnikov kokee. Kirja porautuu syvälle Raskolnikovin ajatusmaailmaan.

Juoni:

New Yorkista kotoisin oleva teinityttö Daisy lähetetään kesän viettoon serkkujen luokse Englantiin. Daisy päätyy maatilalle, jonka ainut aikuinen lähtee pian työmatkalle. Koko maatila jää Daisyn ja tämän neljän serkun hallintaan. Kaikki menee loistavasti: serkuksilla on hauskaa ja lisäksi Daisyn ja serkkupoika Edmondin välillä räiskyy kipinöitä. Mahdollisesta sodasta on puhuttu yleisesti, mutta Daisya se ei totta puhuen juurikaan kiinnosta. Sitten puhelinlinjat mykistyvät ja elintarvikkeita aletaan säännöstellä. Kylällä liikkuu huhuja sodasta ja sen tilanteesta, mutta varmaa tietoa on mahdotonta saada.

“Jos mietit kauanko kestää tottua siihen että menettää kaiken mitä on luullut tarvitsevansa tai rakastavansa niin voi kertoa sinulle että vastaus on ei hetkeäkään.”

.

.

Mielipiteeni:

En erityisemmin pitänyt Poikkeustilasta. Vaikka päähenkilö Daisy on jo teini-ikäinen, hän tuntuu todella lapselliselta. Daisy ei juurikaan välitä tai huolestu sodasta, vaikka maassa vallitseekin poikkeustila. Daisy on yksinkertaisesti liian naiivi ja huoleton.

Daisyn luonne heijastuu myös kirjoitustyylissä, joka on kuin Daisyn ajatuksenjuoksua. Kirjoitusasu on puhekielistä, eikä juuri välitä pilkkusäännöistä. Aluksi teksti tuntui vaikealta seurata, mutta vähitellen siihen tottui.

Kirjassa ei tarkoituksellisesti kerrottu mitään sodasta, ei edes sen toista osapuolta. Kaikki satunnaiset tiedon pilkahdukset ovat epämääräisiä, eikä niistä voi päätellä paljoa. Minua tämä häiritsi, sillä on vaikea eläytyä kirjan tapahtumiin kun ei tiedä mitään niiden taustoista. Ratkaisu tosin antaa kirjailijalle enemmän vapauksia kirjoittaa miten haluaa, kun ei tarvitse miettiä niin paljon realistisuutta tai sitä, ketä saattaisi kirjallaan loukata.

Juonesta olisi voinut saada paljon irti, mutta lopputulos ei herätä tunteita.

Kirja kertoo:

Kyseessä on omaelämäkerrallinen kirja, lähinnä matkakertomus.

Elizabethillä menee hyvin. Hänellä on mieluisa työ, rakastava aviomies, yheinen koti ja aikomus tehdä lapsi. Kuitenkin eräänä yönä Elizabeth löytää itsensä itkemästä kylpyhuoneen lattialta. Ja vielä järkyttyneempi Elizabeth on mielessään virinneistä ajatuksista: hän ei halua lasta, ei halua olla naimisissa, ei halua asua heidän yhteisessä kodissaan. Lopulta häpeän, pelon ja syyllisyyden kalvama Elizabeth eroaa miehestään.

Pitkän ja kivuliaan avioeron ja uuden, sotkuisen ihmissuhteen jälkeen Elizabeth päättää muuttaa elämänsä suunnan. Hän päättää viettää vuoden Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa, neljä kuukautta kussakin maassa.

“En halunnut niinkään tutkia läpikotaisin maita sinänsä; se oli jo tehty. Halusin ennemminkin tutkia läpikotaisin yhden osa-alueen itsessäni kussakin maassa, paikoissa joissa on perinteisesti oltu erityisen vahvoilla juuri niissä asioissa. Italiassa halusin syventyä nautiskelun taitoon, Intiassa hartauden harjoittamiseen ja Indonesiassa halusin oppia löytämään tasapainon niiden kahden välillä.”

Näin alkaa Elizabethin matka paitsi kolmeen maahan, myös omaan itseensä.

.

.

Mitä tykkäsin:

Kirja on aivan ihana. Tarina vetää mukaansa ja paikkoja kuvaillaan niin elävästi, että melkein uskoo olevansa itsekin paikan päällä. Kieli on kekseliästä ja, kuten jo mainitsin, kuvailevaa.

Maat ovat kaikki erilaisia ruokaa, ihmisiä ja elämäntapoja myöten. Havainnot ovat tarkkasilmäisiä.

Kirja on hieno kertomus itsensä tutkimisesta ja henkisten haavojen korjailusta. On hienoa, että Gilbert on uskaltanut avautua niinkin henkilökohtaisista asioista.

Kirjan idea

Saralla ja Brianilla on kaksi lasta, Jesse ja Kate. Katen ollessa pieni hänen havaitaan sairastavan hyvin harvinaislaatuista ja vaarallista syöpää. Kukaan perheestä ei ole yhteensopiva Katen kanssa, jotta voisi luovuttaa tälle soluja. Yrittäessään tehdä kaikkensa Katen hyväksi Brian ja Sara päätyvät varsin epätavalliseen ratkaisuun. He hankkivat koeputkilapsen, joka vastaa geneettisesti Katea.

” ‘Olette kuuulemma saaneet ikävää postia.”

Brian nyökkää. ‘Ihmiset näyttävät luulevan, että hankimme mittatilauslpasen.’

“Ettekö sitten hanki?’

‘Emme tilanneet sinisilmäistä lasta, emme lasta, joka kasvaa 180-senttiseksi, emmekä lasta, jonka älykkyysosamäärä on 200. — Emme pyri saamaan supervauvaa. Yritämme pelastaa pikkutyttömme hengen.”

Ja näin Anna sai alkunsa. Hänet luotiin toimimaan solupankkina sisarelleen, pelastamaan tämän hengen. Nyt Anna on 13-vuotias. Vaikka hän ei itse ole sairas, sairaala on yhä osa hänen arkeaan. Itse asiassa koko perheen elämä pyörii Katen ja sairaalan ympärillä. Mutta kun Katelle halutaan lahjoittaa Annan toinen munuainen, Anna saa tarpeekseen. Hän marssii asianajajan luokse ja kertoo haluavansa haastaa vanhempansa oikeuteen. Anna aikoo hakea lääketieteellistä itsemääräämisoikeutta - eli hän saisi itse päättää kaikista lääketieteellisistä asioistaan. Teollaan Anna saa koko perheen raiteiltaan.

“Perinteisesti vanhemmat päättävät lapsen puolesta, koska heidän oletetaan haluavan tämän parasta. Mutta jos perheen toisen lapsen tarpeet sokaisevat äidin ja isän, järjestelmä sortuu. Ja jossain jäännösten alla lojuu Annan kaltaisia uhreja.”

.

Oma mielipide

Kirjan idea on mielenkiintoinen, sillä nykyaikana on jo mahdollista luoda Annan kaltaisia “varaosa”-lapsia. Kirjassa onkin käsitelty aiheeseen liittyviä eettisiä ongelmia, mistä olin tyytyväinen. Vaikka kirjassa käsiteltiinkin asiaa monien ihmisten näkökulmasta, olisin kaivannut enemmän valotusta Katen ajatuksiin.

Kirja oli aika erilainen kuin olin odottanut. Luulin, että tarina keskittyisi lähinnä Annan puoleen, mutta äänensä saivat kuuluville monet muutkin. Odotin myös, että Annan rooli olisi paljon raadollisempi ja hänen vanhempansa kuvattaisiin jonkinlaisina häikäilemättöminä hyväksikäyttäjinä, mutta sen sijaan Annan vanhemmat näytetään inhimillisinä ja ymmärrettävinä. Ratkaisu on mielestäni hyvä, sillä muuten kirjasta olisi tullut aika mustavalkoinen.

Loppu oli minun mieleeni vähän turhan dramaattinen.

Kirja kertoo:

sukkahousuja ja salarakkaita

.

Kyseessä on “Georgia Nicholsonin salatut elämät” -sarjan kymmenennestä ja viimeisestä osasta. Sarja kertoo Georgian rikkaasta sielunelämästä, hullusta perheestä, ihanista ystävistä ja ennen kaikkea Georgian rakkauselämästä.

Georgian italialainen poikaystävä Masimo, “seksimaisteri”, on edellisen kirjan lopussa tapellut Georgian ystävän Huba-Daven, “kiimamaisteri”, kanssa. Yrittäessään estää tilannetta kehittymästä käsirysyksi Georgia onnistuu suututtamaan Masimon. Vaikka asia saadaankin sovittua, joutuu Georgia tasapainoilemaan Masimon ja Huba-Daven välillä niin, ettei kumpikaan ota nokkiinsa.

Lisäksi Georgian perhe on täysin hullu, etenkin pikkusisko Libby, jonka tempauksia ei voi ennustaa. Onneksi Georgialla kuitenkin on parhaat ystävänsä, ässäjengi, tukenaan. Ainakin silloin kun he ovat puheväleissä keskenään.

.

Minun mielipiteeni

Sukkahousuja ja salarakkaita on, aivan kuten aikaisemmatkin osat, aivan hulvaton kirja takuuvarmaan Georgia-tyyliin. Nauroin ääneen todella monta kertaa, joten kannattaa ehkä harkita uudelleen mikäli aioit ottaa kirjan bussiluettavaksi. Kirjan huumori vain on niin nasevaa ja lentävää.

Georgian salatut elämät ovat juuri sellaista kevyttä hömppää, jota joskus kaipaa. Vaikka odottamattomia tapahtumia riitti, oli juonessa tiettyä ennalta-arvattavuutta.

En suosittele aloittamaan sarjan lukemista 10. osasta, sillä tässä ei ole juurikaan selitetty henkilöiden taustoja ja suhteita. En tiedä myöskään, kuinka paljon pojat nauttisivat tästä kirjasta.

Kirjan esittely

Hitlerin aikana miljoonia juutalaisia passitettiin keskitys- ja tuhoamisleireille. Vain harvat selvisivät. Chil Rajchman on yksi heistä. Tämä on tositarina, jonka Rajchman kirjoitetti vain vähän aikaa sen jälkeen kun hän pelastui Treblinkan tuhoamisleiriltä.

“Niin, minä selvisin hengissä, ja olen vapaa, mutta mitä tarkoitusta varten? Sitä kysyn itseltäni usein. Voidakseni kertoa miljoonien viattomien verestä, jonka murhaajat vuodattivat.”

On vuosi 1942. Chil Rajchman on 28-vuotias. Aiemmin hänet on siirretty gettoon, ja nyt hän on matkalla tuntemattomaan päämäärään. Perillä Rajchman huomaa saapuneensa Treblinkan leirille. Miehet ja naiset erotellaan ja kuljetetaan kaasukammioihin. Sotilas kysyy, onko juutalaisten joukossa partureita. Chil ei tiedä mitään hiusten leikkaamisesta, mutta ilmottautuu.

“Kymmenentuhatta juutalaista hajoaa sinä iltana savuna ilmaan, seuraavana aamuna heistä ei enää ole jälkeäkään.”

Hänen työtään on leikata matkalla kaasukammioon olevien naisten hiukset. Myöhemmin hän saa uusia tehtäviä, esimerkiksi ruumiinkantajan työn. Kaikki hänen tuttunsa, jotka olivat samassa junassa, ovat kuolleet, ja uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa, sillä työntekijöitäkin kuolee jatkuvasti.

“Päällikkö tekee selväksi, että jokainen tarkkaamattomuus katsotaan sabotaasiksi. Hänen ei tarvitse selittää meille, mitä se merkitsee. — Hänen katseensa on vaarallinen, ja jokainen pelkää sen kohteeksi joutumista, sillä sen jälkeen hän on hukassa.”

Kauan kuolleena ollut toivo kuitenkin herää henkiin, kun juutalaisten keskuudessa aletaan puhua kapinan mahdollisuudesta.

.

Arvio kirjasta

Chil Rajchman kertoo hyvin tarkasti ja yksityiskohtaisesti näkemistään ja kokemistaan kauhuista. Tunteiden kuvailua ei ole paljon, mikä antaa kirjalle hyvin viileän sävyn. Rajchman kertoo kokemuksistaan melkein kuin ne eivät koskettaisi häntä itseään.

Kirja on suoruudessaan järkyttävä. Vaikka kaikkea kuvaillaan tarkasti, en osaa kuvitella tapahtumia. On käsittämätöntä, että joku on voinut selvitä sellaisesta rääkistä, puhumattakaan henkisistä arvista. Massamurhan liukuhihnamaisuus alkaen juutalaisten Treblinkaan saapumisesta ja päättyen ruumiiden hävittämiseen on täysin käsittämätöntä. Sitä ei vain pysty ymmärtämään.

Kirjaa ei selvästikään ole tarkoitettu kaunokirjalliseksi teokseksi, vaan se muistuttaa lähinnä rapottia. Treblinkan viimeinen juutalainen on täyttä faktaa, ja tyyli sen mukaista.

Kirjan esittely:

Nina Revskaja on vanhuuden runtelema nainen, joka asuu Bostonissa. Rullatessaan pyörätuolilla suuressa kodissaan Nina ei voi olla ajattelematta nuoruuttaan - aikaa, jolloin hän oli tunnettu balleriina Neuvostoliitossa. Hän oli suosionsa huipulla ja onnellisesti naimisissa runoilijan kanssa. Nina sai kuitenkin kokea myös Neuvostoliiton synkän puolen. Nyt Nina on päättänyt huutokaupata kaikki vanhat korunsa, nuo loistokkaat muistutukset kipeästä menneisyydestä.

Drew Brooks huolehtii Ninan korujen huutokaupasta. Tutkiessaan koruja hän yrittää saada selville myös koruihin liittyviä tarinoita, sellaiset asiat kun kiinnostavat huutajia.

Grigori Solodin yrittää myöskin selvittää totuuden. Epätietoisuus on vainonnut häntä jo vuosikymmenten ajan, ja nyt huutokaupan yhteydessä hänellä on viimeinen mahdollisuus saada asiat selviksi. Yhdessä Drewn kanssa hän yrittää saada Ninan paljastamaan tarinansa.

.

Kirjan arviointi

Kirja oli mielestäni aika keskiverto. Eniten minua kiinnostivat kohdat, joissa Nina muistelee nuoruuttaan. On puhuttu paljon holokaustista, mutta Stalinin aikaisista puhdistuksista kertoviin kirjoihin törmää harvemmin (vaikka Stalin oli vastuussa noin 10 miljoonan ihmisen kuolemasta). Menneisyyteen sijoittuvat osat olivat siis mielestäni kaikkein mielenkiintoisimpia.

Ninaa kävi sääliksi jo kirjan alussa. Ennen hän oli huippukunnossa, ja nyt vankina pyörätuolissa. Kun tarina etenee, myötätunto vain kasvaa. Lopun traaginen paljastus kuitenkin sai minut ärtymään Ninalle ja hänen hätäiselle toiminnalleen.

En erityisemmin pitänyt Grigorin hahmosta. Hänellä tuntui olevan jonkinasteinen pakkomielle, mikä tosin on hänen tilanteessaan ymmärrettävää, mutta siltikään hän ei ollut kovin sinnikäs. Jäi tunne, että hän olisi aikoinaan, tai myöhemmin, voinut yrittää enemmän selvittääkseen asian.

Kirjan esittely:

.

“Luet blueeyedboyn blogia”

Itseään blueeyedboyksi nimittävä mies kirjottaa tarinoita nettiin, itse luomalleen sivustolle. Tarinoiden aihe on aina sama: murha.

“Kaikki tämä on tietenkin fiktiota. En koskaan tappanut ketään. Ei ole minun vikani, jos maailmankaikkeus jäljittelee blogitekstejäni. Ja niin elämä jatkuu - useimmille meistä - aika samalla tavalla kuin aikaisemminkin, ja blueeyedboy nukkuu, jos ei nyt ihan viattoman, niin oikeudenmukaisen unta.”

Tarinat ovat kuitenkin hyvin todentuntuisia - ovatko ne sittenkään pelkkää fiktiota? Mihin blueeyedboyn omituinen suhde tyttöön, jota hän nimittää Albertineksi, oikein perustuu? Entä kuka on Emily White, tyttö johon blueeyedboy viittaa jatkuvasti ja joka tuntuu muuttaneen hänen elämänsä peruuttamattomasti?

Mikään ei ole sitä miltä näyttää.

.

.

Oma mielipide:

Näin Sinisilmän kirjastossa, ja tartuin siihen lähinnä sen kirjailijan takia. Olen lukenut Joanne Harrisin Pienen suklaapuodin, josta pidin todella paljon. Niinpä päätin kokeilla Sinisilmää, ja odotin siitä samanlaista elämystä kuin Pienestä suklaapuodistakin. Odotin turhaan.

Kirjassa on kieltämättä kiehtova idea, joka liittyy nykyaikaan. Netissä on nykyään lähes kaikki mahdollista, ja ihminen voi halutessaan hylätä oman identiteettinsä ja olla kuka tahansa, millainen tahansa. Juuri tähän ideaan kirja nojaa.

Vaikka idea on, ainakin minun mielestäni, noinkin mielenkiintoinen, ei kirja vedonnut minuun. Ehdin lukea puolet kirjasta, ennen kuin tarina muuttui kiinnostavasti. Sen jälkeen Sinisilmä parani hiljalleen, ja loppua luin jo kärsimättömänä. Loppu on samaan aikaan loistava ja ärsyttävä - tapahtumat jäävät auki, ja lukija saa itse päätellä mitä tapahtui. Tällaiset loput ovat siitä nerokkaita, että saa käyttää omaa mielikuvitustaan - toisaalta taas ärsyttää kun ei tiedä todellista loppua.

Juoni on todella mystinen suurimman osan kirjasta. Välillä lukija menee aivan sekaisin, kun henkilöllisyyksillä leikitellään ja herää kysymys, mikä on todellisuus.

Kirjan esittely:

.

Herra Jonesin maatilalla asustaa paljon eläimiä. Eräänä iltana, talon asukkaiden mentyä nukkumaan, maatilan eläimet pitävät kokouksen. Erään sian mieleen on palannut vallankumouksellinen laulu, jota hänen äitinsä lauloi hänelle sian ollessa lapsi. Laulun johdosta sika on alkanut miettiä vallankumousta ja tullut siihen lopputulokseen, että on vain ajan kysymys milloin eläimet suistavat ihmiset vallasta.

Aikaa ei kulu kovin paljon, kun eläimille tulee loistava tilaisuus kaapata valta. Ennen kuin he huomaavatkaan, koko maatila on heidän käytössään eikä ihmisiä lähistöllä.  Ensimmäiseksi eläimet vaihtavat maatilan nimen Eläintilaksi ja luovat omat sääntönsä. Eläimet tekevät työtä niin kuin ennenkin, mutta he ovat onnellisia, sillä tällä kertaa he saavat itse käyttöönsä työnsä hedelmät.

“Milloinkaan ennen tuo maatila ei ollut näyttänyt eläimistä niin viehättävältä, ja tavallaan hämmästyneinä ne muistivat, että sehän oli niiden oma maatila, joka tuumaltaan niiden omaisuutta.”

Älykkäimpinä eläiminä siat ottavat työnjohtajan roolin. Aluksi kaikki menee hyvin, mutta pikkuhiljaa Eläintilan paratiisi alkaa muistuttaa yhä enemmän diktatuuria..

“Kyyneleet tulvahtivat Apilan silmiin. Jos se olisi pystynyt lausumaan julki ajatuksensa, se olisi sanonut, ettei tämä ollut se päämäärä, johon eläimet olivat pyrkineet siiloin kun ne vuosia aikaisemmin olivat ottaneet tavoitteekseen ihmisrodun kukistamisen.”

.

.

Arvio kirjasta

Kirjan idea on hauska, sillä tarinasta on tehty lastenkirjamainen. Eläimet on inhimillistetty ja heille kaikille on annettu omat luonteenpiirteensä ja ominaisuutensa. Tai pikemminkin jokaisella lajilla on tyypillisiä ominaisuuksia, mutta myös yksittäisten eläinten luonne pääsee jonkin verran esiin.

Kirjassa on filosofisia ja poliittisia ulottuvuuksia. Eläinten vapautuessa orjuudesta he alkavat luoda täydellistä yhteiskuntaa, mutta jonkin ajan päästä asiat alkavat mennä pieleen. Kirja alussa on annettu taustaa kirjailijasta ja hänen poliittisista näkemyksistään, jotka voivat (etenkin historian tuntijoille) valottaa Eläinten vallankumouksen taustoja ja ideologiaa entistä paremmin.

Pidin paljon kirjan lopusta. Odotin koko kirjan ajan, mitä tapahtuu seuraavaksi - asiat menevät yhä pidemmälle ja pidemmälle, ja loppu kruunaa tämän kierteen.